The hills are alive - lounas Trappin perheen maisemissa

Vaikka kotiinpaluusta on jo melkein kolme kuukautta postaan vielä vähän kuvia meidän kotimatkasta Montrealin reissultamme. Meillä oli paluumatkalla tarkoitus poiketa parilla juustofarmilla - jossa näkisi myös lehmiä, mutta sitten mies kysyi haluaisinko käydä Trapp Family Lodgessa lounaalla. No tietenkin halusin. Sound of Music - elokuvaa on tullut aikoinaan katseltua monta kertaa ja muistan vieläkin nuo leffan kappaleet lähes sanasta sanaan ulkoa. Siis laulut.
Tuo Trapp Family Lodge sijaitsee Vermontissa Stowen pienessä vähän yli 4000 asukkaan kaupungissa - tietenkin ylhäällä vuorella. Maisemat olivat mahtavat ylös ajellessa. Ei ole vaikea ymmärtää miksi Vermontin lempinimi on The Green Mountain State. Kaikkialla nakyy pelkkää vihreää eri sävyissään ja vuoria nousee minne vaan katseensa kääntää.

Tänne Trappin perhe pakeni II maailmansodan aikaan Itävallan liittouduttua Saksan kanssa. Myöhemmin perhe laajensi taloaan ja tarjosi kotinsa yhteydessä hiihtomajoitusta - aluksi ystävilleen ja ympäri maailmaa kiertueillaan tapaamilleen tuttavuuksille.
Joulukuussa 1980 talo paloi talvipakkasessa yöllä, kun paloautot jäätyivät matkalle. Mutta paikalle on rakennettu uusia rakennuksia, joissa majoittaudutaan ympäri vuoden.

Vähän käveltyämme tiluksilla alkoi nälkä sopivasti kurnia vatsassa ja nautimme lounaan ulkona maisemia samalla ihaillen. Minulla saksalaiseen (itävaltalaiseen) tyyliin bratwurstia ja hapankaalia ja miehellä tilan lihakarjan lihasta grillattu hampurilainen. Ja tietenkin me puolitimme annokset, niin saimme molemmat maistaa kumpaakin ruokaa.

Matkan varrella pysähdyimme vielä ostamaan vaahterasiirappia pienestä siirappimyymälästä, sillä sitähän on ihan pakko ostaa Vermontista. Vermont on nimittäin Yhdysvaltojen johtava vaahterasiirapin tuottaja.

Juustofarmit lehmineen jäivät tällä kertaa käymättä, mutta sitä varten suunnittelen jo uutta reissua sinne jonain kesänä...

-Terhi-

Sunnuntaipäivä Genovassa

Syksy täällä pohjois-Italiassa on ollut tosi lämmin ja aurinkoinen, ja viikonloppuisin mieli onkin tehnyt enemmän meren rannalle aurinkoon kuin vaikkapa syksyiseen kastanjoiden paahtoon. Menneenä viikonloppuna, kauniin sään innoittamina, päätimme lähteä retkelle ystäväperheen kanssa. Vaihtoehtoina olivat joko kierros Oltrepo'n kukkulaisella viinialueella, Alban kaupungin tryffelimarkkinat tai Genovan kaupunki ja - lapsia ajatellen - Galata-merimuseo sekä Sauro-sukellusvene. 

Genova veti pisimmän korren ja sunnuntai-aamuna lähdimme 4 aikuisen ja 3 lapsen porukassa ajamaan kohti Genovaa. Tämä motari A7 Milanosta Genovaan on vanha ja todella mutkainen koska Padanian tasamaan jälkeen se kiemurtelee apenniinien vuoriston läpi ja laskeutuu sitten kohti merta ja Genovaa. Matkapahoinvointiset etu- ja keskipaikoille ja muut sitten reunoille ja takariviin. Matka meni hyvin lasten laulamien partisaanilaulujen (yksi italialaisten intohimo) tahdissa ja Genovaan saavuimme sopivasti tuntia ennen lounasaikaa.

Genova on upea kaupunki. Kuten historiantunneilta ehkä muistuu mieleen, Genova ja Ventsia tunnetaan kahtena välimeren vauraimmista entisistä kaupunkivaltioista. 1000-luvulta lähtien Genova alkoi rakentaa suurta satamaa ja valtavaa kauppalaivastoa. Kaupungin oma poika Kristoffer Kolumbus purjehti ja löysi Amerikan luullen saapuneensa Intiaan ja samalla avasi tien imperialismin kasvulle. Genovan rikkaat kauppiassuvut lainasivat korkeaa korkoa vastaan omaisuuksia Euroopan kuningashuoneille, mm. sotaakäyvälle Espanjalle, satama kasvoi ja kehittyi ja Genova rikastui. 

Me parkkeerasimme aivan sataman tuntumaan ja sieltä kaupunkikierroksemme lähti tien toiselle puolelle vanhan Genovan satamakortteleihin. Nämä korttelit ovat ihan uskomaton paikka. Todella kapeita, varjoisia (välillä suorastaan pimeitä) ja mutkittelevia kujia, rosoisia pintoja, rapisseita rappauksia, sähköjohtojen vyyhtejä, halal-lihakauppoja, vanhoja kylttejä, focaccia-leipomoita. Joissain paikoissa kävi mielessä että ehkäpä en yksin ja iltaisella menisi juuri tästä kohdasta aivan rauhallisin mielin. Ehkä Palermossa olen kokenut jotain jollain tavalla vastaavaa Italiassa. Mutta näin sunnuntaina ja porukalla tällaista ongelmaa ei ollut. Ja se rapistunut, elämänmakuinen kauneus oli silmiä hivelevää. 

Sokkeloisten katujen takana hieman korkeammalla löytyy sitten ihan toinen todellisuus, Via Garibaldi, aiemmin Strade Nuove. Tämä katu kertoo rikkaiden genovalaisten laivanvarustajien ja mahtiperheiden tarinan. 

Valtavia palatseja, portaikkoja, koristeellisia julkisivuja. Pieni pätkä eleganttien kahviloiden reunustamaa Piazza delle Fontane Marosea ja nopea käännös taas kohti satamaa ja mielenkiintoisempia kortteleita.

Vanha ja perinteikäs pasticceria Profumo on kuuluisa confetteistaan.

Vitriinissä oli monenlaista muutakin herkkua.

Confetteja eli manteli-suklaa pastilleja oli
tarjolla monenvärisinä.

Vatsat alkoivat jo kurnia, mutta lounaspaikan löytäminen ei ollutkaan helppo juttu. Moni paikka oli yllättäen kiinni sunnuntaina, ja ne jotka sitten olivat auki olivatkin jo täynnä klo 13 aikaan kun meitä nälätti. Paras tapa löytää hyvä ruokapaikka ei suinkaan ole tutkia Tripadvisoria, vaan kysyä paikalliselta apua. Eräs ystävällinen ihminen neuvoi meidät pieneen Ombre Rosse -ravintolaan, jonka sisustus keskittyi Neuvostoliiton alkuaikoihin (kauhistus!) mutta  tyylikkäällä otteella. Ruoka ei onneksi ollut neuvosto-henkistä, vaan todella hyvää ligurialaista pienellä twistillä. Paljon luomua, lähiruokaa ja meren antimia. Lapset söivät tietysti LIgurian omaa pastaa eli trofie al pesto (trofie on lyhyehkö, kierretty pastapuikula) ja me aikuiset mustekala-papukeittoa ja palamito-tonnikalaa pistaasipestolla ja mustalla Venere-riisillä. Jälkiruoaksi omenastrudelia zabaione-kastikkeella sekä ricotta-suklaahyytelöä. 

Iltapäivä vietettiin sitten Galata-museossa, joka Genovan akvaarion ohella on yksi lapsiperheiden vetonauloja. 

Tämä merimuseo kertoo 4 kerroksessa Genovan, siirtolaisuuden ja merenkäynnin historiasta elävällä ja innostavalla tavalla. Lapset saivat näkemisen lisäksi kokea; soutaa entisajan puulaivaa, kokea myrskyn 4D versiona pienessä soutuveneessä, astua sisään siirtolaislaivan makuusaliin ja paljon muuta. Sokerina pohjalla tutustuttiin Sauro-sukellusveneeseen satama-altaassa.

Ilta oli jo pimentynty kun poistuimme museosta klo 18 aikaan. Päivän anti oli ollut hieno, ja päätimme jo palata pian uudelleen, ehkäpä keskellä viikkoa jolloin vanhan kaupungin korttelien kaikki pikkupuljut ovat auki, jatkamaan Genovaan tutustumista.

- Riikka -

Expoon vai ei?

Mennäkö vai eikö mennä? Olisi pitänyt mennä, jos ei heti alussa niin ainakin sitten ekan boomin jälkeen siinä kesäkuussa, tai ehkä ihan salaa heinäkuun alkupäivinä, tai sitten syyskuun alussa kun italialaiset palaa lomilta, rahat on loppu ja kuumeinen valmistautuminen koulun alkuun on huipussaan eivätkä ehdi jonottamaan...siis Expoon, joka nyt kerran elämässä osui tänne Padanian tasamaalle Milanon liepeille ja meistä noin 35 kilometrin päähän. Kun kerran väkeä tulee ympäri maailmaa tätä show'ta katsomaan ja pulittaa siitä isoja rahoja ja vaivaa kaikkine järjestelyineen...Mutta sitten siellä on kuitenkin ne kauheat jonot ja vessajonot on varmaan ihan hirveät ja kuumakin...

No, elokuussa yritin ihan oikeasti ostaa lippuja netin kautta mutta netti tökki anopin luona siinä määrin että neljännen yrityksen jälkeen maksaa varaustani jätin homman kesken. Sitten aloin miettiä että nyt saa koko Expo jäädä, parempihan on reissata ihan oikeasti ulkomailla ja kokea, haistaa ja maistaa se miten kyseisessä maassa ihan oikeasti syödään, asutaan ja eletään. Onhan se nyt aika keinotekoista mennä katsomaan jotain ihmeen paviljonkeja jossa kerrotaan lähinnä virtuaalisesti miten ihmiset elävät eri maissa...

Mutta mies oli päättänyt että Expoon on pakko päästä (vaikkei tehnyt elettäkään lippujen ostamiseksi) ja antoi minulle ultimatumin - ennen kuin koko homma puretaan 1.11. meidän perheen on syytä olla Expon kokenut.  Aikaa oli vielä 10 päivää ja koska en ollut ihan varma kuitenkaan homman turhuudesta ja säätiedotuskin lupasi aurinkoista viikkoa, ei siinä auttanut muu kuin istua alas, lukea kaikki lipunostosivujen pikkutekstit ja linkit, löytää luottokortin aina epämääräisesti unohtuneen varmistuskoodin ja ostaa ne kolme 5 euron (!) iltalippua Expoon. 

Viron paviljongin puu-arkkitehtuuri oli kaunista ja selkeää.

Iltalipuilla pääsi sisään klo 18 alkaen, joten päätimme lähteä hyvissä ajoin liikkeelle jotta olisimme sitten portilla klo 17.50 valmiina tähän "maailmanvalloitukseen". Kehätiellä oli tietysti valtava ruuhka, olimme katsoneet väärän parkkialueen (vain busseille) netistä ja niin klo 17.30 seisoimme jumissa loputtomassa autojonossa jossain aivan väärässä paikassa kaukana kahdesta pää-parkkialueesta ja innostunut odotus alkoi vaihtua hammasten kiristykseksi ja hermostuneeksi hiljaisuudeksi autossa. Onneksi mies sai kiinni kirkkaasta ajatuksesta ja ymmärsi soittaa poliisi-tutulle, joka neuvoi meidät italialaiseen tyyliin viemään auton ihmeellisten sivureittien kautta Sacco-sairaalan parkkialueelle, joka oli kilometrin päässä toisesta pääsisäänkäynnistä. Ihmeen kaupalla olimme sitten kuitenkin klo 17.55 jonossa porteilla ja kun kello löi 18, jono lipui vartissa sisään näyttelyalueelle.

Iltalipuilla aika oli tosi rajallinen, ja vielä isompi rajoitus on olla 7-vuotiaan kanssa liikekannalla 8 tunnin koulupäivän jälkeen. Näin ollen päätimme viisaasti että "me vaan surffataan pinnalla", katsellaan ulkoapäin paviljonkeja ja JOS nyt johonkin ei olisi jonoa, mennään sitten sinne sisään... 

Turkin avoin paviljonki toimi hienosti ilman jonoja.

Tällä mentaliteetilla Expo oli todella kiva kokemus; ei stressiä, ei pakkoa, ei suoritusfiiliksiä, ei jonotusta. Nähtiin muutama paviljonki sisältä ja monta ulkoapäin, syötiin, juotiin, poika juoksenteli ja leikki, ja pienellä suunnittelulla onnistuttiin näkemään Elämän puun valo- ja äänishow, joka oli kyllä tosi hieno. 

Israelin paviljongin vihreä elävä ulkoseinä oli upea!

Tätä tyydyttiin suosiolla katselemaan vain ulkoapäin - mutta oli se kaunis niinkin!

Lapsen suosikkeja olivat nämä Viron energia-keinut sekä saksalaisten liukumäki.

Kello 22 todettiin että päivä on täynnä, tarpeeksi on nähty ja koettu, ja lähdimme  suunnistamaan kohti uloskäyntiportteja. Matkalle osui vielä lentoyhtiöiden yhteinen paviljonki, jonne pistäydyimme sisään. Tarjolla oli monia pelejä ja lentämiseen liittyvää rekvisiittaa, sekä ihan oikea lentosimulaattori. Katselimme huvittuneina miten eräs herra teki tutisevan laskun kiitoradan viereen nurmikentälle, ihmetellen miten se nyt niin vaikeaa voisi olla, senkun suoristaa ratista. Oma mies pääsi sitten seuraavaksi ohjaksiin, ja siinä luulot karisivat nopeasti. Enpä olisi halunnut olla siinä koneessa matkustajana ;). Erilaisten kamikaze-vaiheiden jälkeen lentokone lopulta rysähti todella vauhdikkaasti lentoterminaalin päälle ja ei voitu kuin todeta kuin että kuka viimeksi nauraa se parhaiten nauraa.

Matkalla kohti uloskäyntiä oli tämä Kiinan jännä "lohikäärmeensuomuinen" paviljonki.

Kivaa oli vaikka suurin anti eli paviljonkien sisällöt jäivätkin pääosin näkemättä, mutta näinkin ihan hyvä. 

Onnistuihan se kuitenkin, Expo 2015!

- Riikka - 

Sisilian helmi

Halusin juhlistaa miehen 50-vuotispäivää viemällä perheen yllätysreissulle johonkin kivaan paikkaan 5-6 päiväksi. Ei liian kauas että matkaan ei tuhrautuisi liikaa aikaa, ei liian lähelle jotta irtiotto olisi kuitenkin kunnollinen. Liputkaan eivät saisi maksaa kohtuuttoman paljon, jolloin totesin että parhaat vaihtoehdot olisivat meille Etelä-Italiassa. Käytännössä joko Sardinia, Puglia tai Sisilia.

Ajatukseni oli että ei mennä ihan mihin tahansa hotelliin, vaan haetaan jotain vähän erikoista ja kiinnostavaa. Surffasin netissä ja kyselin tutuilta mikä olisi vähän epätavallisempi yöpymispaikka jossain näistä kolmesta alueesta, ja yksi ystävä suositteli Tonnara di Scopelloa Sisiliassa. Googlasin sitten heidän sivujaan ja totesin että paikka on todella kaunis ja että itse asiassa olemme käyneet siellä 14 vuotta sitten kun se vielä oli tyhjä vanha tonnara. Nyt paikka on rempattu kauniisti, ja tietysti hinnatkin ovat sen mukaiset, 350 € per yö. Aika kallis paukku olisi tullut, ja onneksi sähköpostitse selvisi myöskin että paikka, hinnasta huolimatta, oli täynnä koko kyseisen viikon. Omistajarouva vaikutti viesteissä mukavalta, ja kysyinkin sitten olisiko hänellä suositella jotain muuta paikkaa, johon hän vastasi ripeästi: Tonnara di Castellammare. No, kävi ilmi että he omistavat molemmat paikat ja tämä jälkimmäinen on jostain syystä hyvin pidetty salaisuus – ei mainoksia, ei juuri julkisuutta, ja hinta noin kolmanneksen Scopellon paikasta.

Tonnara on tonnikalojen pyydystämiseen ja käsittelyyn tarkoitettu rakennus. Näitä on tässä Sisilian luoteiskulmassa Trapanista Castellammareen 5 kappaletta. Tonnikalojen pyynti on antanut elannon lukuisille perheille, kun kalastajat venekuntineen ajoivat sisilian ohi kutemaan vaeltavat tonnikalat kohti monihuoneista verkkokäytävää, joka johti kalat viimeiseen osioon jossa ne teurastettiin ja hinattiin sitten tonnaran sisään perattaviksi. Pyydystystapa kiellettiin 1950-luvulla julmuutensa takia, mutta nämä tonnarat muistuttavat vielä tuosta ajasta.

Matkapäivä sitten koitti, matka sujui hyvin ja perillä Palermon kentällä odotti vuokra-auto. Ajoimme vajaassa tunnissa Castellammare del Golfoon, joka on valtava lahti Palermon ja Sislian länsikulman välissä. Pieniä teitä alas kohti merta, etsien tornia jonka rouva oli kertonut maamerkiksi. Siellä se pilkotti, mitä oudoimman naapuruston keskellä, valtava, kuluneen näköinen vanha huvila 1700-luvulta, aivan hiekkarannalla. Toisella puolella oli hylätty vanha teollisuushalli, toisella rähjäinen, paremmat päivänsä nähnyt pizzeria-baari. Kuin suoraan komisario Montalbanon tarinoista! Kauhunsekaisin tuntein mietin olinko tehnyt elämäni matkamokan vai löytänyt todellisen helmen. Tämä oli todella jännittävää!

Paikan vartija-aamiaiskokki-tarjoilija tuli avaamaan lukitun portin ja mahtavan varmaan 3 metriä korkean puisen, narisevan ulko-oven, ja niin astuimme ajassa kuin 100 vuotta taaksepäin. Mikä paikka! Olimme ainoat asukkaat (paikkaan sopi 2 seuruetta), ja kahden mahtavan makuuhuoneen lisäksi meillä oli kaikki huvilan yleiset tilat käytössämme: 2 olohuonetta sekä valtava ruokasali vanhoine kalusteineen, ja kaikista suora näkymä ulkona hohtavalle merelle. Tällä lailla asuivat herraskaiset viime vuosisadan alussa! Kävi ilmi että paikka oli tonnaraan liittyvä omistajaperheen vanha huvila. Aamulla aamiaisen jälkeen uikkari päälle, portaat alas ja rannalle.

Viereinen ulkoapäin rähjäinen pizzeria osoittautui hyväksi lounaspaikaksi. Ystävällinen isäntä ei paikalliseen tapaan juuri hintoja ennakkoon kertonut, mutta kala oli maukasta ja tuoretta ja espresso hyvää. 

Mustekalasalaatti naapurin kahvilassa oli todella makoisa!

Iltaisin ajoimme Castellammaren keskustaan syömään ja katselemaan elämänmenoa. Heti ekana iltana löysimme yhden parhaista kalaravintoloista joissa olen Italiassa koskaan käynyt, nimeltään Mirko's kylän vanhojen portaiden varrelta. Talon lämpimät merelliset alkupalat olisivat riittäneet koko ateriaksi, mutta listalla oli myös tuoretta tonnikalaa pistaasikuoressa, jota oli pakko maistaa. Palasimme paikkaan pari kertaa koska totesimme että tätä paremmaksi ruoka ei voi enää tulla. Suosittelen todella lämpimästi!

Mirko'sin lämmin kala-alkupala

Tonnikalaa pistaasikuoressa

Päivät kuluivat auringosta ja merestä nauttien. Yleensä olemme melko aktiivisia retkien tekijöitä, mutta tällä kertaa totesimme ettei kannata lähteä merta edemmäs kalaan; meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Varsinaisena juhlapäivänä ajoimme kuitenkin Sciaccaan, joka on mielenkiintoinen ja hyvin aidon oloinen kalastus- ja keramiikkakaupunki lounaisrannikolla. Sciaccan satama on todella näkemisen arvoinen, aito, toimivat kalastussatama. Ei siis kalliiden ravintoloiden reunustama, fiini rantabulevardi turisteille, vaan todella kalanhajuinen, melko likainen ja rähjäinen, mutta sitäkin kiinnostavampi paikka.

Söimme pienessä sekatavarakauppa-leipomossa arancineja, uppopaistettuja riisipalleroita tomaatti-mozzarellatäytteellä, sekä reissun parhaat cannolit eli makealla ricotta-juustolla täytetyt rapeat leivonnaiset. Kävi ilmi että kivenheiton päässä oli Sciaccan kuuluisin zio Aurelion granita-baari, mutta kun jututimme sekatavarakaupan omistaja-rouvaa, hän kertoi että tuo on sataman ainoa turistirysä ja huolimatta Tripadvisorin 5 tähdestä, hänen mielestään granitat maksavat liikaa ja ovat ylimainostettuja. Maine oli kuulemma noussut Aurelio-sedän päähän ja hinnat sen mukana pilviin. No, me kuitenkin menimme testaamaan nämä granitat eli sitruunasta ja vedestä tehdyt “jäähileet”, ja kyllä ne meille maistuivat :) .

- Riikka -

Maison St-Gabriel ja Filles du Roy

Sunnuntaina päätimme unohtaa joukkoliikenteen ja mennä omalla autolla käymään Maison St-Gabrielissa. Laitoimme hyvän kiertämään ja annoimme myöhemmin käyttämättömät bussiliput teksasilaisnaiselle, joka innostui paikasta ja aikoi mennä sinne perheensä kanssa.

Paikka aukesi  yhdentoista aikaan, mutta me olimme tuolloin lähes ainoat asiakkaat ja saimme ihan rauhassa itseksemme katsella aluetta. Maatila kuului lähes 300 vuotta Notre-Damen seurakunnalle. Opastetauluissa kerrottiin mm. että Uudessa Ranskassa (New France) oli 1660-luvun alussa miehiä lähes 800 ja naisia ainoastaan 63. Niinpä Ranskan silloinen kuningas Ludvig XIV lähetti Uuteen Ranskaan vuosina 1663-1673 n. 800 nuorta naista etsimään sopivaa aviomiestä. Suuri osa noista naisista, joita kutsuttiin 'kuninkaan tyttäriksi' (filles du Roy), oli orpoja ja huonoista oloista. Mutta meille kerrottiin paikan päällä, että kyllä heitä tuli myös ns. paremmistakin perheistä. Näistä naisista viitisenkymmentä asui ja työskenteli tällä maatilalla.

Tila oli ennen tietenkin paljon isompi, mutta paikka on tosi ihana pieni keidas keskellä nykyaikaista asutusta.

Henkilökunta oli pukeutunut vanhoihin asuihin ja paikalla oli mm. työkalujen, hevosenkenkien ym. tekijä, sen aikainen suutari, jonka tekemiä jalkineita saimme ihastella. Monet heistä olivat varsin puheliaita ja erittäin ihastuneita, että olimme Suomesta. Juttua vaan tuntui riittavan ja riittavan...

Saimme tältä puusepältä hänen itsensä tekemän seetripuisen lastan, jota hän tässä kuvassa meille signeeraa. Se on meillä nyt kotona käytössä ruokaa laittaessa. Kiva muisto Montrealista.

Ajelimme autolla sitten Montrealia ristiin rastiin ja söimme jälleen melko myöhäisen lounaan. Tällä kertaa lounastimme Ruben's Deli -ravintolassa.

Annokset olivat tosi mahtavan kokoisia, joten jaoimme Ruben Sandwichin, jossa on mm. cured meat, hapankaalia ja juustoa. Ja olihan meidän viimeisenä päivänä vihdoin kokeiltava myös Quebeciläistä erikoisuutta Poutinea. Annoksessa on ranskalaisia perunoita, kastiketta, juustoa ja tässä myös extrana lihaa. Nyt sitäkin on maistettu - ei se niin herkullista ollut, että sitä koskaan enää tarvitsee syödäkään. Mutta kiva aina syödä paikallisia juttuja.

Ja valtavan kokoisia kakkupaloja olisi ollut jalkkariksi. But we don't do desserts. Ainakaan naiden annosten jalkeen. Kakkupalat  ei edes nayta isoilta tassa kuvassa, mutta ne oli aika jarkyttavan kokoisia. :)

-Terhi-